Oon jäsennelly tätä tekstiä päässäni pitkään, ehkä jopa vuosia. Sain aika rankan tehtävän tän tekstin kirjottajana, mutta otin sen jollain tavalla jopa mieluusti vastaan, sillä tiedän kyllä tarkalleen, mitkä sanat haluan tähän tekstiin sisällyttää. Oon pahoillani jo nyt mahdollisesta sekavuudesta, mutta en oikein tiedä miten tämmösiä ajatuksia pitäis jäsennellä. Toivotaan että osaan ilmaista asioita meidän kaikkien puolesta edes jollain tasolla.. :)
Tämä teksti ei käsittele nyt SM-kisoja (pelkästään), mä en aio kirjoittaa minuuttiaikatauluja tai sitä mitä maukasta kisaruokaa syötiin ja monen aikaan aloitettiin lämppä ja miten se meni :) Sydämellä on tällä hetkellä niin paljon asioita, että saisin luultavasti pienimuotoisen hermoromahduksen kelatessani niitä juttuja..
Palataan kuitenkin hetkeksi viikonloppuun, Kisahallille, paikkaan jossa aloitettiin ohjelman teko viime heinäkuussa.. tultiin viikonloppuna sinne ja oli uskomatonta huomata, miten ympyrä sulkeutui. Alkukisan latautuminen oli jotain, mitä en ollut ikinä nähnyt joukkueeltani; hymy korvissa, tippa linssissä, vahva itseluottamus ja ennen kaikkea ajatus, ettei ole muuta mahdollisuutta kun onnistua, me osataan se. Suorituksen jälkeen ensimmäinen ajatus oli, että usko itseensä ja tekemiseensä on tässä lajissa kaiken A ja O. Kahdeksan tyttöä sanoi suorituksen jälkeen, ettei olisi ikinä halunnut matolta pois, eikä malta odottaa että pääsee sinne uudestaan. Tässä lajissa se merkitsee paljon, toivottavasti se merkitsi myös muille kuin meillekin.. :)
"We win or lose, we're teammates."
En oikeen osaa viellä ajatuksissani ymmärtää, mitä sunnuntaina tapahtui. En oikeestaan edes jaksa miettiä, koska sitä miettimällä tulee vaan hulluks ja tekis mieli repiä hiukset päästä. Mä olisin halunnu nähä ne samat iloset naamat, ku lauantaina. Sen sijaan näin kaheksan tyttöä, joilla oli kaikesta huolimatta ihanaa voimistella, mutta silti niin tyhjä olo.. Eihän sitä voinut mitenkään olla tyytyväinen siihen kisaan, ei niin millään meriiteillä. Mokattiin, ei päästy tavotteeseen, eikä oltu ilosia. Epäonnistuminen, pettymys ja suru. Silti joku osa meissä kaikissa nautti niistä tunteista siellä. Monista syistä. Kisahalli oli upea, voimistelijat oli upeita ja koko kisat oli upeat.
Silti mä en saa sitä ajatusta päästäni, että mitä jos kaikki oliskin mennyt nappiin. Enkä sitä, että me oltiin niin lähellä. Enkä varsinkaan sitä, miten paljon me raadettiin tänä syksynä.. Ihan tosissaan. Kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin itkujen ja naurujen läpi kaikki kestettiin, kaikki mitä voitiin niin tehtiin ja käytettiin se kaikki mitä meillä oli. Muutos tehtiin ruokavalioista lähtien treenaamiseen joka asiassa.
Meidän sarjan mitalikolmikko oli kerrassaan upea, kaikki ihan mielettömän taitavia joukkueita, kaikilla upeat ohjelmat ja voimistelijat ja kaikki treenanneet hurjasti. Silti joku osa mussa miettii, että palkintosija olisi ollut niin hieno ja upea päätös tälle kaudelle ja työlle mikä ollaan saatu loppuun. Tiedän toisaalta myös sen faktan, mikä on urheilussa kun urheilussa tärkeintä; epäonnistuminen ei tuota tyydyttävää tulosta, eikä sen pidäkään. Näin paljon ristiriitasia tunteita mun kyyneleet sisälsi, jotka tippu hiljalleen Kisahallin parvelle nojaavan surullisen voimistelijan silmistä. Mä mietin, että joo eihän tää voimistelu ole pelkkää menestystä, mainetta ja mitaleita ja että olihan mulla ihan sairaan ihanaa tehdä tätä kaikkea. On sen voimistelun silti välillä oltava myös jotain konkreettista merkkiä siitä työstä. Nyt se ei voinut sitä olla, sillä edelleenkin suoritus on se, millä kilpaillaan. Kukaan ei laske niitä salilla kulutettuja treenitunteja tai motivaatiota tai onnistumisia treeneissä. Kaiken pitää tapahtua siellä kisoissa.
Se suurin ajatus, mitä mä en saa pois päästäni ja se syy miksi tää kaikki on niin kovin melankolista on se, että nämä tunteidentäyttämät kisat jäivät meidän joukkueen viimeisiksi. Asiaa oli varmasti moni jo uumoillut viime postauksen jälkeen, mutta tämän päivän palaverin jälkeen se on virallista. Jaa ja nyt tulee se hetki kun mä en enää tiedä mitä sanoa. Tän viikon aikana itketyistä kyyneleistä vois varmaan perustaa jonkin sortin valtameren.
Nyt tullaan juuri siihen risteykseen, missä suunnat on valittavissa voimistelun ja muun elämän välillä ja siihen pisteeseen, missä tarinan tulee saada lopetus. Lopettamiskysymys heräsi jo jossain vaiheessa syksyä, ja jo silloin sitä alettii vääntää kaikin mahdollisin tavoin ympäriämpäri. Elämään tulee ja on tultavakin muita asioita, opiskelut, muut harrastukset yms. Joillekin myös vakavat loukkaantumiset estävät lajin harrastamisen, sillä kuormitus ei anna tilaa lajista täysillä nauttimiselle.
Yksi syy lopettamiseen löytyy myös joukkueemme tulevaisuuden näkymistä. Yhdessä pohdittuamme tultiin siihen tulokseen, että ollaan muutama vuosi jollain tavalla poljettu paikoillamme. Syitä ei osattu sanoa, eikä keksitty mitään järkevää ratkaisua asialle. Moni sanoikin, että jokaisen asian on joskus loputtava, ja tämä piste, tämä ihana kausi ja ohjelma olivat hyviä siihen tarkoitukseen. Se kipu ja tuska ja suru mikä siitä aiheutuu ei pienene, vaikka sitä lykkäisi vaikka viidelläkin vuodella. Murehtiessa asiaa, tulee välillä olo, että mitä jos vielä? Kun asiaa lähtee purkamaan, huomaa, että aika näyttää nyt viisaria, jonka alla lukee the end.. Kaikilla mahdollisilla kielillä ja värellä.
Jos joku pyytäisi mua kirjottamaan asioita, mitä voimistelu on mulle antanut, kirjottaisin luultavasti maailman pisimmän romaanin. Tää laji on oikeasti kaikki se, mitä on. En tiedä mitään muuta asiaa tai lajia, jonka kautta pystyisi kokemaan ja näkemään asioita, mitä tämän kautta. Me ollaan ja oltiin kaikki voimistelijoita niin sydämeltä kuin ulkoapäin. Tehtiin aina kaikkemme lajin eteen ja panostettiin kaikkeen siihen liittyvään paljon. Voimistelun tekemän aukon täyttäjää on vaikea löytää, sillä lajin spesiaalisuuden määrää ei voi sanoin kuvailla.
Henkilökohtaisesti voisi sanoa, että koko elämä on 5-vuotiaasta pikkujumpparista asti pyörinyt tämän ehdoilla. Jossain vaiheessa, kun olin tarpeeksi monta vuotta kasvanut lajin kanssa, aloin jo kypsyttelemään ajatusta, että mitä ihmettä teen kun joudun lopettamaan. Mietin sitä edelleen, miten voin olla ilman tätä? Voimistelun voisi sanoa olevani elämäni rakkaus, asia mikä on saanut mut päivä toisensa jälkeen jaksamaan kaiken yli, kaiken huononkin. Mun elämä olis ollut niin erilaista ilman koko lajia, niin paljon köyhempää ja huonompaa. Oon maailman onnellisin siitä, että valitsin aikanani tän lajin. Ja niin on meistä kaikki muutkin <3
Lajin tärkeydestä siirrytään vielä hankalampaa asiaa, joukkuetovereihin. Ja nyt ne sanat viimeistään loppuu. Escada on huikea joukkue. Siinä yhdisty kaikki huippu-urheilujoukkueen tarvitsemat piirteet; urheilijamaisuus, motivaatio, kunnianhimo, intohimo, vankka ystävyys, luottamus, vahvuus, taito ja ennen kaikkea rakkaus. Puhuttiin just eilen autossa, miten erilaisia ollaan kaikki. Puhuttiin myös sitä, miten meiän joukkueen yhteishengen vahvuus tulee juuri siitä asiasta, että ollaan kaikki täysin omia persooniamme. Meille on aina annettu paljon vastuuta joka asiassa, ja ollaan itse saatu päättää monista asioista, mikä toi meille paljon lisää yhteishenkeä. Joukkueessa täydellisintä oli se, että kaikilla oli siinä paikkansa ja kaikista pidettiin huolta.
Meillä on muutamana vuonna ollut tapana kirjoittaa ns."posikuoret". Kaikki kirjoittavat siis anonyymisti toisistaan tekstit, ja ne jaetaan sitten toisille Pälen toimesta. Tämän vuoden tekstit saivat meidät todella liikuttuneiksi. Ne kertoivat kaiken oleellisen, sen miten paljon välitetään toisistamme, miten paljon kaikki tietävät toisistaan ja etenkin sen, missä toiset ovat joukkueen parhaita. Vaikka me oltiin erilaisia; toiset enemmän äänessä kun toiset, me silti pidettiin aina yhtä ja tehtiin asiat aina joukkueena. Kokoonpano on vuosien varrella muuttunut ja kiitos myös kaikille entisille Eskoille, matka läpi voimistelun maailman on ollut mieletön. Rakastan joka ikistä joukkuetoveriani enemmän kuin tarpeeksi :') En osaa kuvitella sitä, ettei enää ikinä olla Piken seiskapukkarissa jauhamassa siitä, mitä tyhmää Essi on taas tehnyt fyssantunnilla ja miten kaksosten suoristusrauta onkin ehkä jäänyt päälle. En voi kuvitella sitä, etten nää enää toistemme pieniä kätösiä eskoringissä, jonka sisäiset sanat on niin kultaa, ettei paremmaksi pääse. En osaa kuvitella, ettei olla enää tekemässä niska limassa töitä harkoissa. Se on meille niin ominaista.
Haluan vielä kerran lausua kiitokset rakkaille valmentajillemme, Virvelle ja Martsulle. On niin ihanaa, että ootte tehny tän kaiken mahdolliseks ja olleet niin huippuhyviä ja ihania valmentajia kaikki nää vuodet. Yhdessä ootte parhaita (vaikka ette aina yhtä mieltä vaikkapa vartaloliikkeiden käsistä yms. ;)), täydennätte toisianne ja annatte kaikkenne meille. Teistä molemmat on nähneet osan meistä kasvun pikkujumppareista huippu-urheilijoiksi, ja me kaikki ollaan ilosia siitä, että ootte olleet osana sitä kasvua eräänlaisina kasvattajina. Vaikeinakin aikoina ootte yrittäneet parhaanne mukaan pitää meidät yhdessä kasassa. Erityiskiitos lausutaan siitä, miten paljon luotitte meihin ja annoitte vastuuta, varsinkin tällä kaudella. Se toi meille niin paljon lisää tähän kaikkeen. Ei voida ikinä kiittää teitä tarpeeksi <3
Toinen erityiskiitos menee jojo-Pälelle. Tiedän, kuinka surullinen olet kaiken loppumisesta. Me kaikki ollaan niin surullisia siitä, ettet ole enää meidän rakas tukihenkilömme, varaäitimme ja Escadan emäntä. Sinulla on aina virtaa tehdä meidän eteen niin paljon, keksit aina asioihin ratkaisut ja olet jokaisessa vastoinkäymisessä ollut se auttava käsi. Se, miten paljon olet uhrannut niin meidän, kuin koko seuran eteen, on ihan päätähuimaavaa. Niistä hyvänä esimerkkinä on viime viikonlopun kisat, jotka ei olisi ollut mitään ilman sua. Oot Eskojen rakas mamma aina, joka on hoitanut joka asian vuosien varrella täydellisesti. We love you so much <3
Viimeiset kiitokset menee sekalaisiin osoitteisiin. Ensimmäiset menee seuralle. PNV on noussut vuosien aikana joukkuevoimistelun huippuseuraksi ja on kehittynyt vuosi vuodelta upeiden taustahenkilöiden ansiosta. PNV antaa kaiken mahdollisen tuen urheilulle ja tekee sen ihanasti, kiitos kaikille <3 Seuraavaksi kiitetään rakkaita vanhempia, jotka vuosi toisensa jälkeen ovat kuskanneet, kustantaneet ja etenkin kannustaneet. Voimistelusta on tullut näin osa myös joka perheen arkipäivää. Ilman heidän tukea ei oltaisi tässä. Seuraavat kiitokset ja terveiset menee PNV:n joukkueille, kaikille niille. Ootte ihania jumppareita joka ikinen, ja me kaikki toivotaan että jatkatte PNV:n hyvää menestystä ja kehitätte itseänne ja joukkueitanne Suomen ja maailman huipulle. Erityiskiitokset Glorialle, ootte joka ikinen upeita tyttöjä ja huipputaitava ja ihana joukkue. Ollaan teiän ikuiset isosiskot ja toivotetaan teille maailman suurinta tsemppiä tuleviin kausiin! PUS!
Viimeiset kiitokset lausutaankin sitten teille, rakkaat blogimme lukijat. Tästä bloginkirjoittamisesta on ollut vuosien aikana niin paljon iloa ja hyötyä joukkueellemme henkisellä tasolla, että tuntuu vaikealta jättää tämäkin. Kiitos kaikille kannustajille, tukijoille ja lukijoille lukuisista tsempeistä ja kannustuksista. Niiden merkitys saattaa näyttää pieneltä, mutta meille ne merkitsevät koko maailmaa!
Nähdään taas joskus, tsemppiä kaikille tuleviin kausiin ja koitoksiin, loistakaa, olkaa ihania ja voimistelkaa sydämenne kyllyydestä! Näyttäkää, mistä suomalaiset tytöt on tehty! ESKOT LOVES YOU!<3
P.S. Selvyyden vuoksi, meistä muutamia saatetaan vielä nähdä kilpamatolla eri joukkueissa. Infotaan sitten, kun on sen aika.
xoxo, Pikkueeva :')
